Osaammeko edistää lapsen kasvun asennetta?

KIRJOITTAJA: ELINA PENNANEN

---

Jes! Lapseni teki ottelun voittomaalin, miten mukavalta se tuntuukaan! Otanpa hänestä kuvan ja kerron kaikille sometutuillenikin, kuinka taitava lapseni on.

Toisinaan kohtaan omassa somevirrassani juuri yllä kuvaamanilaisia postauksia. Silloin tällöin vastaavaa tulee eteen ihan kasvotustenkin. ”Kylläpä meidän lapsi pelasi mahtavasti, kun teki niin monta maalia”, ihasteli eräskin isoisä haltioituneena.

En tarkoita, etteikö oman lapsen onnistumisesta voisi iloita. Me vanhemmat vain huomaamme toisinaan lapsen ponnistelut vasta, kun maaliverkko heiluu tai todistuksessa on pelkkiä kymppejä. Vai onko sittenkin niin, että huomaamme hänet silloin, kun peli ei suju ja numerot tippuvat. Mitä silloin sanomme? Miten kannustamme lasta harjoittelemaan ja opiskelemaan lisää riippumatta siitä, mikä lopputulos on.

Viimeistään kollegani Aleksi Tossavaisen kirjoitus ”Miten voin vanhempana tukea urheilevaa lasta tai nuorta?” ravisteli minutkin hereille. Lapsen tekemien maalien määrällä tai joukkueen voittoprosentilla ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, tuleeko hänestä myöhemmin ammattiurheilija. 

Meidän urheilevien lasten vanhempien ja lasten valmentajien on olennaista ymmärtää, miten suuri merkitys omalla toiminnallamme on lapsen koko loppuelämään. Siihen, miten hän suhtautuu onnistumisiin ja epäonnistumisiin, miten hän toimii haasteiden edessä ja uskooko hän itseensä. Se riippuu sinusta ja minusta vanhempana, isovanhempana tai lapsen valmentajana.

Aleksi peräänkuulutti blogissaan kasvun asennetta. 

”Kasvun asenteen omaavat lapset / nuoret ajattelevat, että he voivat oppia mitä vain, kehittyminen on kiinni heidän omasta työnteostaan ja epäonnistumiset ovat osa oppimisprosessia. He vertaavat kehitystään pääsääntöisesti itseensä ja uskaltavat haastaa itseään. Tämä johtaa pidemmällä aikavälillä parempiin tuloksiin niin urheilussa kuin elämässä ylipäätään.”

Palataan hetkeksi ajassa omaan lapsuuteemme. Tuleeko sinullekin mieleen kohtaamisia, jotka mieluummin unohtaisit tai olisit toivonut välttäväsi? 

Harrastin itse jääkiekkoa, jossa minulla oli vähintäänkin persoonallisia metodeja opettamisessaan käyttänyt valmentaja. Eräänkin kerran hän laittoi meidät luisteluharjoituksiin kiertämään jäässä olevia ympyröitä. Näin jälkikäteen ajateltuna saattaa toki olla, että mekaaninen ja ennalta tarkasti määritelty ympyräluistelu ei erityisemmin motivoinut nuorta Elinaa ja sen saattoi koutsikin huomata. Sain siinä joukkueeni silmien ja korvien edessä kuulla näyttäväni sirkushevoselta.

Näin aikuisena tuo arvostelu jo huvittaa, mutta sillä ja lukuisilla muilla samaisen valmentajan omasta mielestään varmasti hyvin viattomilla ja hauskoilla letkautuksilla oli kauaskantoiset seuraukset itsetuntooni. Häpesin itseäni ja koin olevan muita huonompi monessa asiassa, varsinkin siinä luistelussa.

Niin vanhempana kuin pienten lasten valmentajana pyrin pitämään Aleksin vinkit mielessä.

Kysyn usein lapsilta harjoitusten päätteeksi, mitä he ovat tällä kertaa oppineet. Joukossa on aina joku, joka ei omien sanojensa mukaan ole oppinut mitään. Mutta aina on myös niitä, joiden silmistä näkee, kuinka he käyvät mielessään läpi juuri päättyneitä harjoituksia. Ja voi sitä iloa ja oivallusta, kun uusia opittuja asioita tuleekin mieleen! Jälleen kerran pienet ihmiset ovat saaneet yhden syyn harjoitella vielä vähän lisää. Koska he tietävät, että he oppivat ja osaavat kyllä. Silloin on erityisen mukava tuulettaa sitä voittomaaliakin.

P.S. Jos haluat saada vinkkejä urheilevan lapsen tukemiseen, voit saada niitä pian alkavasta Eerikkilän podcastista.

KIRJOITTAJA

• Elina Pennanen, Eerikkilän Urheiluopiston viestintäpäällikkö, lasten ja nuorten vapaaehtoinen liikuttaja